lauantai 28. huhtikuuta 2012

Vapaus - eli mikä tässä teatterihommassa on oikeastaan parasta

Huomenna (tai vuorokausi onkin jo ehtinyt vaihtua, eli tänään) saa ensi-iltansa ohjaamani esitys. Prosessin aikana mikään ei mennyt kuten suunnittelin ja kaikki meni juuri kuten pitikin. Puhdasta uskoa on omista projekteistani minulle erityisen rakas. Siihen on monta syytä, joista nyt ensi-illan kynnyksellä jaan muutaman. Kaikki syyt liittyvät vapauteen: vapauteen näyttää omaa käsitystä teatterista, vapauteen ulkoisista taloudellisista pakotteista ja vapauteen uskoa juuri niin kuin minä uskon.

Olen kääntänyt kelkkani teatterikäsityksessäni ja Puhdasta uskoa on sen ensimmäinen ulostulo. Aiemmin ajattelin, että teatteri on kiinnostavampaa, kun se esittää kysymyksiä eikä tarjoa vastauksia. VÄÄRIN. Väitän että teatteri on sitä kiinnostavampaa, mitä voimakkaamman väitteen se esittää. Silloin katsoja saa mahdollisuuden suhtautua väitteeseen ja muodostaa oman mielipiteensä. Väitteet provoisoivat olemaan samaa tai eri mieltä toisin kuin ikuinen toisaalta - toisaalta -pyörittely. Väittäminen on pelottavampaa kuin kysyminen. Väitteellä asettuu johonkin ja silloin on aina kyse jonkin muun poissulkemisesta. Tässä teoksessa suljetaan pois sääntöuskovainen, auktoriteettivetoinen, ahdas kristinusko. Taidanpa väittää, ettei se ole kristillistä ollenkaan.

Esitys on kasattu käytännössä kokonaan ilman rahaa. Tästä syystä esitykset on voitu pitää avoimina kaikille. Vapaaehtoinen maksu kerätään ja se käytetään kulujen kattamiseen. Olen tosi kiitollinen Agricola -liikkeelle ja äidille ja Kathokselle harjoitustiloista, sekä Café Agricolalle ja Teatteri Kalliolle esitystiloista.

Olen oman uskoni kanssa väliinputoaja. Tai näin olen ajatellut. Olen tottunut ja ärsyyntynyt kahdenlaisiin reaktioihin. Molemmat ovat ahtaita, kahlitsevia ja itselleni vastenmielisiä. Ensimmäinen reaktio tulee ihmisiltä jotka uskovat varmaankin kanssani samaan Jumalaan. Saan nähdä, etten oikeastaan ole "tarpeeksi" uskossani. En ehkä tulkitse Raamattua niistä samoista (sori vaan) naurettavista, ahtaista lähtökodista tai käy riittävästi kirkossa tai muissa tilaisuuksissa näyttelemässä uskoa, tai tuomitse uskonnon varjolla jotakin ihmisryhmää elämään ilman perusoikeuksia.

Toisaalta sitten on nämä taiteilijat ja muut ympärilläni pyörivät "vapaamieliset" ahdaspäät. Heidän reaktionsa on se, ettei kanssani varmaankaan voi puhua mistään eikä tehdä mitään. ...koska se, että uskon tarkoittaa tietenkin sitä, että en elä lainkaan ja olen jotenkin rakennettu eri osasista kuin muut. Uskominen tietyssä ympäristössä on yhtä pöyristyttävää kuin ajaisin taidekouluun citymaasturilla perussuomalaisten lippis päässä. Tietenkin suurin osa ihmisistä ei kuulu kumpaankaan edellä mainittuun ryhmään ja antaa minun (ja muiden) olla ihan vaan minä, tällaisenaan.

Edellä mainituista syistä olen ollut elämässäni paljon hiljaa siitä miten ja mihin uskon. En enää. Työryhmä on antanut foorumin pyöritellä näitä asioita ja nähdä sen, kuinka tärkeää on saada puhua uskosta, juuri sellaisena kuin se itsellä ilmenee. Tässä tilassa olen vapautunut hyväksymään oman uskoni sellaisenaan. Paradoksaalisesti siitä puhuminen on saanut minut käsittämään, ettei itseään tarvitse perustella. Tila käsitellä omaa uskoa on puuttunut ihan varmasti monelta muultakin kuin minulta. Sitä tilaa tämä esitys koettaa lähteä etsimään.



Lauantai-iltana tämä siis alkaa: Minun ja työryhmäni väite uskomisen olemuksesta.





--------------------------------------------------------------------------


"Nyt kun mä ymmärsin tän kristinuskon, kaikki mun elämässä oli täysin selvää, kirkasta ja onnellista."


10-vuotias Teatteri Agape puhuu suoraan uskosta. Millaisena uskoa meille tarjoillaan ja millaisiin paketteihin se on kääritty? Entä mitä usko todella on, kun uskalletaan katsoa syvemmälle?


Väite: Jumalanpalvelus ei palvele ketään. Messu on aikansa elänyt.


Vastaus: Agapen messu pesee pölyttyneen luterilaisen jumalanpalveluskaavan puhtaaksi. Esitys on täynnä anarkiaa ja taisteluhenkeä. Onko Puhdasta uskoa messu vai esitys? Päätä itse.


Vapautamme elävän uskon käsitteen pois marginaalista koskettamaan jokaista, joka on valmis hyväksymään jonkinlaisen elämään liittyvän ontologisen mysteerin.


Esityksen päätteeksi hengaillaan yhdessä kirkkokahvien merkeissä.

3 kommenttia:

  1. Myös mä olen tottunut olemaan hiljaa. Läheskään aina ei ole helppoa olla kristitty luonnontieteilijä eikä tieteelliseen ajatteluun tottunut kristitty. Aika monen mielestä mun uskoni on konservatiivisempaa kuin sun, musta se saatta olla jopa radikaalimpaa. Mulle onni on ollut löytyy seurakunta, jossa suhde Jumalaan ei ole kaavojen kahleissa. Kiitos tästä rohkeasta päivityksestä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos sannamarjaana kommentista! Mun mielestä uskossa ei oo kyse radikaali-konservatiivi -vedoista. Mä luulen, että oon samaa mieltä sun kanssa siinä, että oot uskossas radikaalimpi, mutta ei se konservatiivisutta sulje pois ;)

    Luonnontiedemaailma taitaa olla aika ateistinen linnake. Mä oon yliopistossa kuunnellut yksityisvastaanotolla täysin ilman omaa osuuttani biologian proffan palopuhetta uskovia tieteentekijöitä vastaan. Alkoi säälittää, kun herra luuli löytäneensä musta samoin ajattelevan yksilön... Silloin vaan istuin vaivautuneena ja odotin, että mennään takaisin asiaan. Tänään sanoisin vastaan :)

    VastaaPoista
  3. Mä olen huono puhumaan uskostani. Monet uskonnolliset ääriliikkeet osoittavat etteivät radikaalisuus ja konservatiivisuus sulje toisiaan pois. Mun konservatiivisuudessani ei (toivottavasti!) ole kyse pölyttyneestä kangistuneisuudesta ja haikailusta takaisin menneeseen. En halua lyödä ketään Raamatulla :) ja huolimatta intohimoisesta suhtautumisestani tiettyihin asioihin pyrin aina ymmärtämään toisiakin näkökantoja.
    Toivottavasti hieno esityksenne ja tämä kirjoitus rohkaisevat ja auttavat meitä kaikkia näkökannoista riippumatta keskustelemaan rakentavasti.

    VastaaPoista