perjantai 8. maaliskuuta 2013

Naistenpäivänä toiveikasta asiaa tytöistä


Marraskuu 2012, Keralassa.




On ilta. Viimeinen iltamme tällä erää Sukrithamissa. Olemme viettäneet lomastamme neljä  päivää ja yötä fyysisesti ja emotionaalisesti todella lämpimässä ilmastossa. Kello on kymmenen ja Sukritham on hiljainen. Minun ainoa lapseni nukkuu viereisessä huoneessa lattialle levitetyn maton päällä, Mahadevin kaksikymmentä toisen oven takana. Makoilemme kolmannen huoneen lattialla. Molempien silmäluomet painavat, mutta ei auta. Aikuiset ehtivät keskustella, kun lapset on saatu nukkumaan.

Hetkeä aikaisemmin sama huone oli täynnä läksyjä tekeviä tyttöjä. Omalleni, joukon nuorimmalle, taiottiin jostain liidut ja värityskirja. Jokaisella oli tekemistä. Jokaisen läksyt tarkistettiin.



Kun Mahadev opiskeli kokiksi, hän kävi vapaa-ajallaan slummialueilla opettamassa lapsille matematiikkaa, englantia ja vähän muutakin. Opetuksen lisäksi hän antoi lapsille huomiota: luki, pelasi ja leikki. Vuonna 2006 miehen tielle osui pieni tyttö vailla turvaa. Mahadev yritti järjestää tytölle hyvää kotia. Kun sellaista ei löytynyt, hän ryhtyi itse perheeksi. Sana kiersi ja yhä useampi orpotyttö sai turvallisen kodin. Sukrithamista tuli Mahadevin kokopäivätyö.

Mahadevin lisäksi Sukrithamissa on alusta asti työskennellyt toinenkin vapaaehtoinen: äiti. Tuntuu typerältä kutsua heitä työntekijöiksi. Äiti ja setä (kuten lapset Mahadevia kutsuvat), ovat tyttöjen kanssa yhtä perhettä. Kaikki tehdään kuin perheessä: jokaisella on päivittäin askareita. Koko ajan tehdään, mutta kiireen tuntua ei ole. Isot auttavat pieniä ja pienet isoja. Nyt, kun lapsia on kaksikymmentä, on keittiöön palkattu apua.




”Tämä ei ole orpokoti”

Kysyin Mahadevilta ajatuksia hänen tekemästään hyväntekeväisyystyöstä. 

”Jos me istumme oppitunnilla ja sinulla ei ole kynää muistiinpanojasi varten, annan sinulle omistani. Kumpikaan meistä ei pitäisi sitä hyväntekeväisyytenä. Sukrithamin toiminta ei ole hyväntekeväisyyttä vaan velvollisuus.”

Mahadev pitää huolta perheestä, kuin kuka tahansa vanhempi. Tytöt eivät ole hyväntekeväisyyskohteita vaan arvokkaita yksilöitä. Jokainen käy koulua ja jokainen harrastaa. Koko perhe tekee yhdessä pieniä retkiä merenrantaan ja muualle lähialueille. Rahatilanteen salliessa käydään huvipuistossa tai matkoilla muualla Intiassa.

Rahatilanne on kiinni pelkästään lahjoittajista. Mahadev käyttää suuren osan ajastaan keskustellen ihmisten kanssa meneillään olevista projekteista ja keräten lahjoituksia. Juuri nyt kerätään rahaa keittiön rakentamiseen. Toistaiseksi äiti, kokki ja keittiöapulainen hoitavat koko kahdenkymmenen hengen ruokahuollon ulkona, avotulella.

Tyttöjen ja naisten asema Intiassa on surkea. Moni tyttö on kauppatavaraa tai välttämätön paha perheissä. Tyttöjä hylätään ja syrjitään. Raiskausuutisia joutuu lukemaan jatkuvasti. Sukrithamissa asuu pelkästään tyttöjä juuri tästä syystä. Jatkuvasti toteutuvana tavoitteena on vapauttaa lapset kaikista leimoista. Tytöt saavat elää todellisuutta, jossa he ovat sellaisenaan arvokkaita. Heidän oletetaan opiskelevan ja opiskeluissa tuetaan. Koulussa opettajat eivät tiedä tyttöjä orvoiksi. Jos tytöillä on Intiassa vaikeaa, niin on orpolapsillakin. Jos sattuu olemaan molempia, saa osakseen paitsi sääliä ja heikot kasvuolosuhteet, myös paljon ennakkoluuloja.

Sukritham ei siis ole hyväntekeväisyyttä. Vielä vähemmän se on orpokoti. Mahadev kertoo tytöille, että kaikki on mahdollista. Tärkeänä ohjaavana periaatteena on antaa jokaisen persoonalle ja tunteille tilaa sekä kunnioittaa kaikkia ja kaikkea. Sukrithamissa asuu ihmisten lisäksi kolme koiraa, muutama kana ja yksi lehmä. Lihaa ei syödä; monipuolista kasvisruokaa varten viljellään vihanneksia yhdessä lasten kanssa.



Kun jokainen osallistuu vuorollaan kaikkiin kotitöihin, ei tytöillä aikuistuessa ole hätää. Koulutuksen lisäksi heillä on taidot, jota tarvitaan perheen pyörittämiseen tai yksin elämiseen. Kaikki opettelevat ajamaan ensin polkupyörällä, sitten skootterilla ja lopuksi myös autolla. Mahadev uskoo itsenäisen liikkumisen olevan hyvin merkityksellistä itsenäiseen elämään. Kun nainen ei tarvitse miestä viemään häntä paikkoihin, hän voi mennä mihin tahansa.

Jos joku tytöistä on vaikeassa tilanteessa ja pohtii jotakin valintaa tai ei vain viitsisi nousta aamulla sängystä, Mahadev kehottaa kuuntelemaan hyvää ihmistä, joka asuu jokaisen sisällä. Jos kuuntelee pahaa, hyvä hiljenee.



Nukahdan heti, kun pääsen omalle matolleni. Aamulla juoksen unisena suihkuun ja istun sitten alttarin eteen puoli kuudelta kuuntelemaan, kun tytöt laulavat aamurukouksensa. Olen oppinut, että ennen rukouksia peseydytään. Autan hiusten ja koulupukujen kanssa. Kuljemme pihan poikki aamiaiselle. Kaikessa on tuoretta kookosta. Tulen kaipaamaan sitä. Aamiaisen jälkeen kaikki kaksikymmentä täyttävät jeepin ääriään myöten ja matka kolmeen eri kouluun alkaa.
 
 

Me pakkaamme tavaroita ja valmistaudumme lähtöön, kun Mahadev tulee kysymään, kiinnostaisiko minua tavata paikallinen teatteriohjaaja. He kun sattuvat olemaan ystäviä ja tämä voisi olla minulle hyvä kontakti. Tietenkin kiinnostaa. Hetkeä myöhemmin äiti ottaa tyttäreni mukaansa keittiölle. Minä istun matalalla sohvalla, juon teetä, syön kookosta suoraan pähkinästä ja keskustelen kansainvälistä teatteria tekevän, nimekkään ohjaajan kanssa hänen työstään, minun opinnoistani, Shakespearesta ja siitä, mitä kaikkea voin kokea ja oppia keralalaisesta teatteriperinteestä, kunhan tulen takaisin.

Kunhan tulen takaisin.



Sukrithamin tytöillä on tilaa unelmoida ja kasvaa kansalaisiksi jotka omalla itsevarmalla olemassaolollaan parantavat naisten asemaa Intiassa. Nainen voi tehdä mitä tahansa ja toteuttaa unelmansa.

Itselläni on ollut lapsuudesta saakka kaksi isoa unelmaa: tehdä teatteria ja asua Intiassa. Molemmat mahdollistuvat, kun muutamme Sukrithamiin vielä tänä vuonna. Unelmia ja uskallusta naistenpäivänä sukupuoleen takertumatta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti