Marraskuu 2012, Keralassa.
On ilta. Viimeinen iltamme tällä erää Sukrithamissa. Olemme
viettäneet lomastamme neljä päivää ja
yötä fyysisesti ja emotionaalisesti todella lämpimässä ilmastossa. Kello on
kymmenen ja Sukritham on hiljainen. Minun ainoa lapseni nukkuu viereisessä
huoneessa lattialle levitetyn maton päällä, Mahadevin kaksikymmentä toisen oven
takana. Makoilemme kolmannen huoneen lattialla. Molempien silmäluomet painavat,
mutta ei auta. Aikuiset ehtivät keskustella, kun lapset on saatu nukkumaan.
Hetkeä aikaisemmin sama huone oli täynnä läksyjä tekeviä
tyttöjä. Omalleni, joukon nuorimmalle, taiottiin jostain liidut ja värityskirja.
Jokaisella oli tekemistä. Jokaisen läksyt tarkistettiin.
Kun Mahadev opiskeli kokiksi, hän kävi vapaa-ajallaan
slummialueilla opettamassa lapsille matematiikkaa, englantia ja vähän muutakin.
Opetuksen lisäksi hän antoi lapsille huomiota: luki, pelasi ja leikki. Vuonna
2006 miehen tielle osui pieni tyttö vailla turvaa. Mahadev yritti järjestää
tytölle hyvää kotia. Kun sellaista ei löytynyt, hän ryhtyi itse perheeksi. Sana
kiersi ja yhä useampi orpotyttö sai turvallisen kodin. Sukrithamista tuli Mahadevin
kokopäivätyö.
Mahadevin lisäksi Sukrithamissa on alusta asti työskennellyt
toinenkin vapaaehtoinen: äiti. Tuntuu typerältä kutsua heitä työntekijöiksi.
Äiti ja setä (kuten lapset Mahadevia kutsuvat), ovat tyttöjen kanssa yhtä
perhettä. Kaikki tehdään kuin perheessä: jokaisella on päivittäin askareita.
Koko ajan tehdään, mutta kiireen tuntua ei ole. Isot auttavat pieniä ja pienet
isoja. Nyt, kun lapsia on kaksikymmentä, on keittiöön palkattu apua.
”Tämä ei ole orpokoti”
Kysyin Mahadevilta ajatuksia hänen tekemästään hyväntekeväisyystyöstä.
”Jos me istumme oppitunnilla ja sinulla ei ole kynää
muistiinpanojasi varten, annan sinulle omistani. Kumpikaan meistä ei pitäisi sitä
hyväntekeväisyytenä. Sukrithamin toiminta ei ole hyväntekeväisyyttä vaan
velvollisuus.”
Mahadev pitää huolta perheestä, kuin kuka tahansa vanhempi.
Tytöt eivät ole hyväntekeväisyyskohteita vaan arvokkaita yksilöitä. Jokainen
käy koulua ja jokainen harrastaa. Koko perhe tekee yhdessä pieniä retkiä
merenrantaan ja muualle lähialueille. Rahatilanteen salliessa käydään
huvipuistossa tai matkoilla muualla Intiassa.
Rahatilanne on kiinni pelkästään lahjoittajista. Mahadev
käyttää suuren osan ajastaan keskustellen ihmisten kanssa meneillään olevista
projekteista ja keräten lahjoituksia. Juuri nyt kerätään rahaa keittiön
rakentamiseen. Toistaiseksi äiti, kokki ja keittiöapulainen hoitavat koko
kahdenkymmenen hengen ruokahuollon ulkona, avotulella.
Tyttöjen ja naisten asema Intiassa on surkea. Moni tyttö on
kauppatavaraa tai välttämätön paha perheissä. Tyttöjä hylätään ja syrjitään. Raiskausuutisia
joutuu lukemaan jatkuvasti. Sukrithamissa asuu pelkästään tyttöjä juuri tästä
syystä. Jatkuvasti toteutuvana tavoitteena on vapauttaa lapset kaikista
leimoista. Tytöt saavat elää todellisuutta, jossa he ovat sellaisenaan
arvokkaita. Heidän oletetaan opiskelevan ja opiskeluissa tuetaan. Koulussa
opettajat eivät tiedä tyttöjä orvoiksi. Jos tytöillä on Intiassa vaikeaa, niin
on orpolapsillakin. Jos sattuu olemaan molempia, saa osakseen paitsi sääliä ja
heikot kasvuolosuhteet, myös paljon ennakkoluuloja.
Sukritham ei siis ole hyväntekeväisyyttä. Vielä vähemmän se
on orpokoti. Mahadev kertoo tytöille, että kaikki on mahdollista. Tärkeänä
ohjaavana periaatteena on antaa jokaisen persoonalle ja tunteille tilaa sekä
kunnioittaa kaikkia ja kaikkea. Sukrithamissa asuu ihmisten lisäksi kolme
koiraa, muutama kana ja yksi lehmä. Lihaa ei syödä; monipuolista kasvisruokaa
varten viljellään vihanneksia yhdessä lasten kanssa.
Kun jokainen osallistuu vuorollaan kaikkiin kotitöihin, ei tytöillä
aikuistuessa ole hätää. Koulutuksen lisäksi heillä on taidot, jota tarvitaan
perheen pyörittämiseen tai yksin elämiseen. Kaikki opettelevat ajamaan ensin
polkupyörällä, sitten skootterilla ja lopuksi myös autolla. Mahadev uskoo
itsenäisen liikkumisen olevan hyvin merkityksellistä itsenäiseen elämään. Kun
nainen ei tarvitse miestä viemään häntä paikkoihin, hän voi mennä mihin
tahansa.
Jos joku tytöistä on vaikeassa tilanteessa ja pohtii jotakin
valintaa tai ei vain viitsisi nousta aamulla sängystä, Mahadev kehottaa
kuuntelemaan hyvää ihmistä, joka asuu jokaisen sisällä. Jos kuuntelee pahaa,
hyvä hiljenee.
Nukahdan heti, kun pääsen omalle matolleni. Aamulla juoksen
unisena suihkuun ja istun sitten alttarin eteen puoli kuudelta kuuntelemaan,
kun tytöt laulavat aamurukouksensa. Olen oppinut, että ennen rukouksia
peseydytään. Autan hiusten ja koulupukujen kanssa. Kuljemme pihan poikki
aamiaiselle. Kaikessa on tuoretta kookosta. Tulen kaipaamaan sitä. Aamiaisen
jälkeen kaikki kaksikymmentä täyttävät jeepin ääriään myöten ja matka kolmeen
eri kouluun alkaa.
Me pakkaamme tavaroita ja valmistaudumme lähtöön, kun
Mahadev tulee kysymään, kiinnostaisiko minua tavata paikallinen
teatteriohjaaja. He kun sattuvat olemaan ystäviä ja tämä voisi olla minulle
hyvä kontakti. Tietenkin kiinnostaa. Hetkeä myöhemmin äiti ottaa tyttäreni
mukaansa keittiölle. Minä istun matalalla sohvalla, juon teetä, syön kookosta
suoraan pähkinästä ja keskustelen kansainvälistä teatteria tekevän, nimekkään
ohjaajan kanssa hänen työstään, minun opinnoistani, Shakespearesta ja siitä,
mitä kaikkea voin kokea ja oppia keralalaisesta teatteriperinteestä, kunhan
tulen takaisin.
Kunhan tulen takaisin.
Sukrithamin tytöillä on tilaa unelmoida ja kasvaa
kansalaisiksi jotka omalla itsevarmalla olemassaolollaan parantavat naisten
asemaa Intiassa. Nainen voi tehdä mitä tahansa ja toteuttaa unelmansa.
Itselläni on ollut lapsuudesta saakka kaksi isoa unelmaa:
tehdä teatteria ja asua Intiassa. Molemmat mahdollistuvat, kun muutamme
Sukrithamiin vielä tänä vuonna. Unelmia ja uskallusta naistenpäivänä sukupuoleen
takertumatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti