Naistenpäivänä toiveikasta asiaa tytöistä

Marraskuu 2012, Keralassa.

On ilta. Viimeinen iltamme tällä erää Sukrithamissa. Olemme viettäneet lomastamme neljä  päivää ja yötä fyysisesti ja emotionaalisesti todella lämpimässä ilmastossa. Kello on kymmenen ja Sukritham on hiljainen. Minun ainoa lapseni nukkuu viereisessä huoneessa lattialle levitetyn maton päällä, Mahadevin kaksikymmentä toisen oven takana. Makoilemme kolmannen huoneen lattialla. Molempien silmäluomet painavat, mutta ei auta. Aikuiset ehtivät keskustella, kun lapset on saatu nukkumaan.

Hetkeä aikaisemmin sama huone oli täynnä läksyjä tekeviä tyttöjä. Omalleni, joukon nuorimmalle, taiottiin jostain liidut ja värityskirja. Jokaisella oli tekemistä. Jokaisen läksyt tarkistettiin.

Kun Mahadev opiskeli kokiksi, hän kävi vapaa-ajallaan slummialueilla opettamassa lapsille matematiikkaa, englantia ja vähän muutakin. Opetuksen lisäksi hän antoi lapsille huomiota: luki, pelasi ja leikki. Vuonna 2006 miehen tielle osui pieni tyttö vailla turvaa. Mahadev yritti järjestää tytölle hyvää kotia. Kun sellaista ei löytynyt, hän ryhtyi itse perheeksi. Sana kiersi ja yhä useampi orpotyttö sai turvallisen kodin. Sukrithamista tuli Mahadevin kokopäivätyö.

Mahadevin lisäksi Sukrithamissa on alusta asti työskennellyt toinenkin vapaaehtoinen: äiti. Tuntuu typerältä kutsua heitä työntekijöiksi. Äiti ja setä (kuten lapset Mahadevia kutsuvat), ovat tyttöjen kanssa yhtä perhettä. Kaikki tehdään kuin perheessä: jokaisella on päivittäin askareita. Koko ajan tehdään, mutta kiireen tuntua ei ole. Isot auttavat pieniä ja pienet isoja. Nyt, kun lapsia on kaksikymmentä, on keittiöön palkattu apua.

”Tämä ei ole orpokoti”

Kysyin Mahadevilta ajatuksia hänen tekemästään hyväntekeväisyystyöstä. 

”Jos me istumme oppitunnilla ja sinulla ei ole kynää muistiinpanojasi varten, annan sinulle omistani. Kumpikaan meistä ei pitäisi sitä hyväntekeväisyytenä. Sukrithamin toiminta ei ole hyväntekeväisyyttä vaan velvollisuus.”

Mahadev pitää huolta perheestä, kuin kuka tahansa vanhempi. Tytöt eivät ole hyväntekeväisyyskohteita vaan arvokkaita yksilöitä. Jokainen käy koulua ja jokainen harrastaa. Koko perhe tekee yhdessä pieniä retkiä merenrantaan ja muualle lähialueille. Rahatilanteen salliessa käydään huvipuistossa tai matkoilla muualla Intiassa.

Rahatilanne on kiinni pelkästään lahjoittajista. Mahadev käyttää suuren osan ajastaan keskustellen ihmisten kanssa meneillään olevista projekteista ja keräten lahjoituksia. Juuri nyt kerätään rahaa keittiön rakentamiseen. Toistaiseksi äiti, kokki ja keittiöapulainen hoitavat koko kahdenkymmenen hengen ruokahuollon ulkona, avotulella.

Tyttöjen ja naisten asema Intiassa on surkea. Moni tyttö on kauppatavaraa tai välttämätön paha perheissä. Tyttöjä hylätään ja syrjitään. Raiskausuutisia joutuu lukemaan jatkuvasti. Sukrithamissa asuu pelkästään tyttöjä juuri tästä syystä. Jatkuvasti toteutuvana tavoitteena on vapauttaa lapset kaikista leimoista. Tytöt saavat elää todellisuutta, jossa he ovat sellaisenaan arvokkaita. Heidän oletetaan opiskelevan ja opiskeluissa tuetaan. Koulussa opettajat eivät tiedä tyttöjä orvoiksi. Jos tytöillä on Intiassa vaikeaa, niin on orpolapsillakin. Jos sattuu olemaan molempia, saa osakseen paitsi sääliä ja heikot kasvuolosuhteet, myös paljon ennakkoluuloja.

Sukritham ei siis ole hyväntekeväisyyttä. Vielä vähemmän se on orpokoti. Mahadev kertoo tytöille, että kaikki on mahdollista. Tärkeänä ohjaavana periaatteena on antaa jokaisen persoonalle ja tunteille tilaa sekä kunnioittaa kaikkia ja kaikkea. Sukrithamissa asuu ihmisten lisäksi kolme koiraa, muutama kana ja yksi lehmä. Lihaa ei syödä; monipuolista kasvisruokaa varten viljellään vihanneksia yhdessä lasten kanssa.

Kun jokainen osallistuu vuorollaan kaikkiin kotitöihin, ei tytöillä aikuistuessa ole hätää. Koulutuksen lisäksi heillä on taidot, jota tarvitaan perheen pyörittämiseen tai yksin elämiseen. Kaikki opettelevat ajamaan ensin polkupyörällä, sitten skootterilla ja lopuksi myös autolla. Mahadev uskoo itsenäisen liikkumisen olevan hyvin merkityksellistä itsenäiseen elämään. Kun nainen ei tarvitse miestä viemään häntä paikkoihin, hän voi mennä mihin tahansa.

Jos joku tytöistä on vaikeassa tilanteessa ja pohtii jotakin valintaa tai ei vain viitsisi nousta aamulla sängystä, Mahadev kehottaa kuuntelemaan hyvää ihmistä, joka asuu jokaisen sisällä. Jos kuuntelee pahaa, hyvä hiljenee.

Nukahdan heti, kun pääsen omalle matolleni. Aamulla juoksen unisena suihkuun ja istun sitten alttarin eteen puoli kuudelta kuuntelemaan, kun tytöt laulavat aamurukouksensa. Olen oppinut, että ennen rukouksia peseydytään. Autan hiusten ja koulupukujen kanssa. Kuljemme pihan poikki aamiaiselle. Kaikessa on tuoretta kookosta. Tulen kaipaamaan sitä. Aamiaisen jälkeen kaikki kaksikymmentä täyttävät jeepin ääriään myöten ja matka kolmeen eri kouluun alkaa.

 

 

Me pakkaamme tavaroita ja valmistaudumme lähtöön, kun Mahadev tulee kysymään, kiinnostaisiko minua tavata paikallinen teatteriohjaaja. He kun sattuvat olemaan ystäviä ja tämä voisi olla minulle hyvä kontakti. Tietenkin kiinnostaa. Hetkeä myöhemmin äiti ottaa tyttäreni mukaansa keittiölle. Minä istun matalalla sohvalla, juon teetä, syön kookosta suoraan pähkinästä ja keskustelen kansainvälistä teatteria tekevän, nimekkään ohjaajan kanssa hänen työstään, minun opinnoistani, Shakespearesta ja siitä, mitä kaikkea voin kokea ja oppia keralalaisesta teatteriperinteestä, kunhan tulen takaisin.

Kunhan tulen takaisin.

Sukrithamin tytöillä on tilaa unelmoida ja kasvaa kansalaisiksi jotka omalla itsevarmalla olemassaolollaan parantavat naisten asemaa Intiassa. Nainen voi tehdä mitä tahansa ja toteuttaa unelmansa.

Itselläni on ollut lapsuudesta saakka kaksi isoa unelmaa: tehdä teatteria ja asua Intiassa. Molemmat mahdollistuvat, kun muutamme Sukrithamiin vielä tänä vuonna. Unelmia ja uskallusta naistenpäivänä sukupuoleen takertumatta!

Lupaus (ja matkakuvia)

Ai miksen ole kirjoittanut blogia? Koska olen ollut koneetta ja netittä Intiassa, ah! Latailen tämän täysin eri aihetta koskevan kirjoituksen kuvastoksi lomaotoksia.

Tein elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen: Vuoden 2013 aikana en osta mitään. Olen monta vuotta hitaasti, asia kerrallaan, hurahtanut yksinkertaisen elämän ajatukseen.

Ostamattomuudelle on elämässäni juuri nyt monta hyvää syytä.

Vaikka olen vähentänyt sekä kuluttamista että fyysistä omaisuuttani vuosien varrella merkittävästi, on matkaa vielä paljon. On turha vinkua siitä, kuinka markkinavoimat jylläävät, jos itse mieltää sopivaksi piristykseksi uudet söpöt kengät. Ja minähän miellän. Viime aikoina olen tosin aika hyvin vastustanut ”tarvetta” shoppailla ajankuluksi ja pyrkinyt ostamaan materiaa vain tarpeeseen. Samaan aikaan ostan matkoilta ihania vaatteita (vain vähän ja vain melkein tarpeeseen), koska ulkomaillahan on ihan eri asia ostaa. Varsinkin jos siellä on tosi tosi edullista. Olisi suorastaan tuhlausta jättää ostamatta! Paitsi että ei ole.

Ostaminen on aina tuhlaamista.

Minä tuhlaan joka kerta ostaessani mitä hyvänsä, missä saan vaihdossa jotain fyysistä. Tuhlaan paitsi rahaa, myös luonnonvaroja. Materia on valmistettu aina jostain, ja suurimmassa osassa tapauksia se sisältää jotain, missä on jotain eettisesti epäilyttävää kuten öljyä, puuvillaa, kuollutta eläintä tai metsää. Materia on aina valmistettu jossain, jonkun toimesta, kuljetettu jostain, säilytetty jossain, ja yleensä myös pakattu johonkin. Kun materia siirtyy omaan omistukseeni, siihen kuluu rahaa ja luontoa ja aikaa. Sitä pitää pestä tai huoltaa ja aina säilyttää jossain. Säilyttäminen maksaa. Asuminen ja varastotila maksaa. Mitä vähemmän kamaa ympärilläni on, sitä enemmän tilaa ja aikaa voin antaa itselleni.

Minulla on liikaa.

Omistan liikaa tavaraa. Erityisesti omistan liikaa vaatteita ja kenkiä. Vaatekaapistani eläisi ihan mukavasti kolme naista… Edelleen. Vaikka olen parin viime vuoden aikana vähentänyt vaatteideni määrää ainakin puoleen. Lisäksi omistan liikaa ihan hassuja asioita, kuten askartelupapereita, muistikirjoja ja vihkoja. Keittiössä on koko ajan niin paljon astioita ja muuta sälää, että voisin kevyesti pistää pystyyn pippalot kahdellekymmenelle ja jokainen saisi omat astiansa. En voi väittää, että todella tarvitsisin yhtään mitään.

Tavaraa on pakko vähentää.

Muutan loppuvuodesta pois Suomesta viideksi kuukaudeksi. Luovumme asunnosta ja vuokraamme varaston odottamaan paluuta. En halua varastoida mitään epämääräistä. Haluan varastoida ainoastaan asioita, jotka todella tahdon purkaa varastosta, kun palaan Suomeen. Haluan kantaa jokaisen huonekalun ja laatikon mielelläni uuteen kotiin (joka toivottavasti on huoneen verran pienempi kuin tämä nykyinen). Joudun tämän vuoden aikana ottamaan käsiini kotimme jokaisen tavaran ja kysymään itseltäni, säästänkö sen vai luovunko siitä. Aika mittava tehtävä! Olisi täyttä hulluutta lisätä työmäärää kantamalla ovesta sisään yhtään lisää kamaa.

Kaiken ostamisen lopettaminen kokonaan ei tietenkään ole mielekästä. Tästä syystä laadin itselleni säännöt, joita pyrin noudattamaan. Ostamattomuus rajoittuu pysyvään materiaan.

Vuonna 2013 saan kuluttaa rahaani ruokaan, palveluihin ja elämyksiin sen verran kuin tuntuu hyvältä ja järkevältä. Lisäksi materiapuolelta saan ostaa päivittäiskosmetiikkaa, kuten dödöä tai ripsarin, siinä vaiheessa, kun ne loppuvat.

Mitä jos jotain menee rikki?

Korjaan, korjautan, lainaan tai pärjään ilman. Ainoana poikkeuksena on polkupyörä. Jos se menee ihan mäsäksi tai varastetaan ennen ensilunta, saan ostaa pyörän.

Entä lahjat?

Saan ostaa lahjoja. Kunhan ne ovat syötävää tai juotavaa, jotain itse tehtyä, jotain kierrätettyä tai kukkia, kynttilöitä, saippuaa tai muuta käytettävää, tai elämyksiä.

Olen aika innoissani! Tiedän, että tulee tilanteita, joissa tekee suunnattomasti mieli ostaa jotain. Siitäkin olen innoissani, sen halun juurien löytämisestä ja käsittelemisestä. Heikkoja hetkiä varten netti on täynnä esikuvia: minimalisteja, yksinkertaistajia ja muita ostolakkoilijoita.

Parasta mahdollista vuotta teille kaikille!

Mikämikämaa - Mun Intia

Tämä postaus tulee lukea ylläolevan musiikin pauhatessa taustalla. Biisi on elokuvasta, jonka ostin edellisellä intianmatkalla 2008. Olen katsonut elokuvan niin monta kertaa että osaan sen kohta ulkoa. Uskomatonta, että matkasta on jo niin pitkään.

Kaipaan Intiaan paljon ja usein. Nyt vaelletaan syvälle hihhulimetsään, että varokaa vain herkkänahkaisimmat lukijat. Minun ja Intian suhteessa on jotain sellaista, mitä en osaa selittää. Joku sanoisi, että olen ollut sieltä aiemmin. Oma suhtautumiseni sielunvaellukseen on liian neutraali, että osaisin ajatella asiaa siltä kannalta, mutta jokin minussa toimii eri tavalla Intiassa.

Kun lentokoneen ovet aukeavat ja kuuma, tuoksuva ilma lyö kasvoille, hengitän syvään ja olen niin kokonaisvaltaisesti siinä, etten ole kokenut vastaava missään muualla. Maailma on täynnä kauniita, rakkaita paikkoja, joihin olen kiintynyt. Intian kohdalla kyse on kuitenkin jostain muusta. Vaikka nyt kirjoitan tästä "jostain muusta", en koe tarvetta määritellä sitä. Se ei ole tunne eikä mielentila vaan jotain isompaa ja määritelmiltä karkaavaa, samaan aikaan henkilökohtaisinta ikinä ja tavallaan kuitenkin minusta riippumatonta.

Minä jotenkin loksahdan Intiaan. Nyrjähdän paikoilleni. Kaiken sen metelin, ihmisten, värien, tuoksujen, hajujen, makujen, autojen, eläinten, huutojen, kuumuuden, moskan ja kauneuden keskellä minulla on rauha. Olen ja hengitän, flipflopit tallaavat tomuista maata miljoonien muiden samanlaisten kanssa. Olen turisti ja muukalainen ja kuitenkin jotenkin... Yritän välttää sanomasta, että olen kotona, sillä koti on aivan toinen juttu, toisen postauksen juttu. Multa puuttuu kokonaan sopeutumisvaihe Intiassa. Olen jo sopeutunut. Osittain olen koko ajan siellä.

Kotona ja maailmalla, kannan Intiaa mukanani. Fyysisesti päivittäisenä bindinä otsassa, aika usein salvarkamina huivi hulmuten, olohuoneessa suitsukkeiden savukiekuroina, työpöydällä Ganesh-puuveistoksena, lattialla nautittuina dahl-illallisina, enkä ole koskaan kovin kaukana Intiasta. Viime viikkoina uusi, rakas ystävä, jonka kanssa olen yllättäen ja ilokseni viettänyt tosi paljon aikaa, on esitellyt mua ihmisille hinduna, mikä on kikatuttavaa, hurmaavaa, hyvä tapa aloittaa keskusteluja, mutta myös sinänsä totta, että luterilaisuudetani huolimatta, oma jumalakäsitykseni on hyvin lähellä hindulaista panteismia.

Sivupolku: Panteismi tarkoittaa, että jumalan uskotaan olevan kaikessa olevaisessa. Hindulaisuudessa kaikki kumpuaa Brahmanista, maailman sielusta. Kaikki lähtee Brahmanista ja palaa lopulta Brahmaniin eikä oikeastaan loppujen lopuksi eroa siitä missään vaiheessa, sillä Brahman on kaikki ja kaikki sen ilmentymää (myös lukuisat jumalat). Kristittynä en osaa uskoa Jumalaan erillisenä olentona pyörittämässä luomakuntaa. Ajattelen, että me, ja kaikki on olemassa Jumalassa.

On totta, että on helpompaa pysähtyä ja hellittää ja vaikka mitä, kun on lomalla ulkomailla, mutta (kylläpä nyt hoen tätä), Intia on eri asia. Olen ollut monilla lomamatkoilla, joista olen nauttinut ja irrottautunut arjesta, pysähtynyt itseni ja maailman ääreen ja kaikkea sitä. Intiassa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään mielihyvästä ja lomasta. Intiassa olen jonkin äärellä, joka hengittää mun lävitseni, jonkin, jota minä en valitse.

Nyt löysin sanan. Kyse on rytmistä. Intian rytmi on mun rytmi.

En tiennyt, mitä aion kirjoittaa, kun avasin alustan. Oikolukiessa sen huomaa piinallisen hyvin, mutta jätän tämän kuitenkin juuri näin. Palaan Intia-aiheisiin varmasti. Jäsennellymmin ja käytännöllisemmistä näkökulmista. Kolmen kuukauden kuluttua olen ollut Keralassa päivän tai kaksi. Saan hengittää Intiaa tyttäreni ja puolisoni kanssa kokonaisen kuukauden kunnes palaamme jouluksi kotiin. Matkasuunnitelmissa ovat kevyet kantamukset, kaksi ensimmäistä yötä hotellissa varattuna ja sen jälkeen 30 täysin määrittelemätöntä päivää rytmittämään kulkua sinne, minne oikealta tuntuu.

Sinun rytmistäsi olen kiinnostunut myös. Mikä lävistää sinut?