Mikämikämaa - Mun Intia

Tämä postaus tulee lukea ylläolevan musiikin pauhatessa taustalla. Biisi on elokuvasta, jonka ostin edellisellä intianmatkalla 2008. Olen katsonut elokuvan niin monta kertaa että osaan sen kohta ulkoa. Uskomatonta, että matkasta on jo niin pitkään.

Kaipaan Intiaan paljon ja usein. Nyt vaelletaan syvälle hihhulimetsään, että varokaa vain herkkänahkaisimmat lukijat. Minun ja Intian suhteessa on jotain sellaista, mitä en osaa selittää. Joku sanoisi, että olen ollut sieltä aiemmin. Oma suhtautumiseni sielunvaellukseen on liian neutraali, että osaisin ajatella asiaa siltä kannalta, mutta jokin minussa toimii eri tavalla Intiassa.

Kun lentokoneen ovet aukeavat ja kuuma, tuoksuva ilma lyö kasvoille, hengitän syvään ja olen niin kokonaisvaltaisesti siinä, etten ole kokenut vastaava missään muualla. Maailma on täynnä kauniita, rakkaita paikkoja, joihin olen kiintynyt. Intian kohdalla kyse on kuitenkin jostain muusta. Vaikka nyt kirjoitan tästä "jostain muusta", en koe tarvetta määritellä sitä. Se ei ole tunne eikä mielentila vaan jotain isompaa ja määritelmiltä karkaavaa, samaan aikaan henkilökohtaisinta ikinä ja tavallaan kuitenkin minusta riippumatonta.

Minä jotenkin loksahdan Intiaan. Nyrjähdän paikoilleni. Kaiken sen metelin, ihmisten, värien, tuoksujen, hajujen, makujen, autojen, eläinten, huutojen, kuumuuden, moskan ja kauneuden keskellä minulla on rauha. Olen ja hengitän, flipflopit tallaavat tomuista maata miljoonien muiden samanlaisten kanssa. Olen turisti ja muukalainen ja kuitenkin jotenkin... Yritän välttää sanomasta, että olen kotona, sillä koti on aivan toinen juttu, toisen postauksen juttu. Multa puuttuu kokonaan sopeutumisvaihe Intiassa. Olen jo sopeutunut. Osittain olen koko ajan siellä.

Kotona ja maailmalla, kannan Intiaa mukanani. Fyysisesti päivittäisenä bindinä otsassa, aika usein salvarkamina huivi hulmuten, olohuoneessa suitsukkeiden savukiekuroina, työpöydällä Ganesh-puuveistoksena, lattialla nautittuina dahl-illallisina, enkä ole koskaan kovin kaukana Intiasta. Viime viikkoina uusi, rakas ystävä, jonka kanssa olen yllättäen ja ilokseni viettänyt tosi paljon aikaa, on esitellyt mua ihmisille hinduna, mikä on kikatuttavaa, hurmaavaa, hyvä tapa aloittaa keskusteluja, mutta myös sinänsä totta, että luterilaisuudetani huolimatta, oma jumalakäsitykseni on hyvin lähellä hindulaista panteismia.

Sivupolku: Panteismi tarkoittaa, että jumalan uskotaan olevan kaikessa olevaisessa. Hindulaisuudessa kaikki kumpuaa Brahmanista, maailman sielusta. Kaikki lähtee Brahmanista ja palaa lopulta Brahmaniin eikä oikeastaan loppujen lopuksi eroa siitä missään vaiheessa, sillä Brahman on kaikki ja kaikki sen ilmentymää (myös lukuisat jumalat). Kristittynä en osaa uskoa Jumalaan erillisenä olentona pyörittämässä luomakuntaa. Ajattelen, että me, ja kaikki on olemassa Jumalassa.

On totta, että on helpompaa pysähtyä ja hellittää ja vaikka mitä, kun on lomalla ulkomailla, mutta (kylläpä nyt hoen tätä), Intia on eri asia. Olen ollut monilla lomamatkoilla, joista olen nauttinut ja irrottautunut arjesta, pysähtynyt itseni ja maailman ääreen ja kaikkea sitä. Intiassa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään mielihyvästä ja lomasta. Intiassa olen jonkin äärellä, joka hengittää mun lävitseni, jonkin, jota minä en valitse.

Nyt löysin sanan. Kyse on rytmistä. Intian rytmi on mun rytmi.

En tiennyt, mitä aion kirjoittaa, kun avasin alustan. Oikolukiessa sen huomaa piinallisen hyvin, mutta jätän tämän kuitenkin juuri näin. Palaan Intia-aiheisiin varmasti. Jäsennellymmin ja käytännöllisemmistä näkökulmista. Kolmen kuukauden kuluttua olen ollut Keralassa päivän tai kaksi. Saan hengittää Intiaa tyttäreni ja puolisoni kanssa kokonaisen kuukauden kunnes palaamme jouluksi kotiin. Matkasuunnitelmissa ovat kevyet kantamukset, kaksi ensimmäistä yötä hotellissa varattuna ja sen jälkeen 30 täysin määrittelemätöntä päivää rytmittämään kulkua sinne, minne oikealta tuntuu.

Sinun rytmistäsi olen kiinnostunut myös. Mikä lävistää sinut?