Uudelleenkasailua

Eilen illalla lamaannuin. Sain myöhään sunnuntai-iltana (kuka työskentelee sellaiseen aikaan) graduohjaajaltani sähköpostiviestin. Siinä kerrottiin, mitä KAIKKEA vielä kannattaa tehdä ennen kuin palautan tekeleen. Luin viestin pikavauhtia läpi. Se alkoi: Kirjoitat sujuvasti, ja sinulta tuntuu irtoavan tekstiä. Tilanne on sikäli hyvä.

SIKÄLI! Miten niin sikäli hyvä? Jos mun kirjoitustaito on se, mikä näyttäytyy hyvänä, on kaikki muu luultavasti pielessä. Eikö?

Siltä viesti ainakin vaikutti. Rivi rivin jälkeen korjausehdotuksia. Liikaa sitä, liian vähän tätä, yksi hiellä ja verellä kasaan riipimäni tutkimustulos turha. TURHA!! Jestas.

Laitoin tekstarit kolmelle ystävälle. Tajusin hämärästi siinä itsesäälin laaksossa, että minulla on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan pahaa oloani ja tukemaan. Enemmän kuin nämä kolme, vaikka kolme on paljon sekin. En vaan siinä hetkessä jaksanut enkä halunnut useampia kiusata. Lähetin kurjat viestini ja kaikki vastasivat nopeasti takaisin. Vanha ystävä, suloinen pragmatistini antoi suoran ohjeistuksen siihen, miten ensin raivotaan ja itketään, sitten tartutaan toimeen ja hoidetaan yksi asia kerrallaan. Muistutti, että matkaa on huomattavasti vähemmän edessä kuin takana. Juuri iltateeltä lähtenyt ystävä, jonka kanssa keskustelut olivat hetkeä aiemmin pyörineet hengellisten asioiden ympärillä, laittoi viisaita sanoja siitä, kuinka kaikki asiat lähtevät itsensä ja tunteidensa hyväksymisestä liikkeelle. Vasta aamulla luin kolmannen viestin ja melko täydellinen alku päivälle on lukea, että olen älykäs ja ihana ja pystyn mihin vaan. Kiitos teille rakkaat!

Nukuin pitkän yön. Näin unia siitä, miten söin suuria määriä suklaata ja shoppailin turhaa tavaraa. Aika stereotyyppisiä tapoja tukahduttaa pahaa oloa ;) Aamulla heräsin todella jumissa. Joka paikkaan sattui. Köpöttelin kylpyhuoneeseen kuin ikää olisi ainakin 50 vuotta enemmän kuin todellisuudessa. Siinä jumittaessa luin ystävien viestit uudestaan. Ymmärsin, että mun on oltava itselleni yhtä hyvä ystävä. Mun täytyy rakastaa itseäni ja hukuttaa itseni niihin sydämiin ja halauksiin, mitä puhelimen näyttö on täynnä.

Hengitin syvään. Otin ohjat omiin käsiin. Nyt tulee nolo itsehoitovinkki, jota käytän huonoina hetkinä, kun muistan. Tykkään iskelmämusiikista. Laitoin kajarit täysille ja siirappisimmat rakkausiskelmät pauhaamaan ja soitin rakkauslauluja itselleni. Tietoisesti, aktiivisesti kuuntelin sanoja (joita oikeastaan pidän aika ahdistavan parisuhdemallin uusintamisena) ja kohdistin ne itseltäni itselleni. Samalla tein tavalliset aamuhommat: peseydyin, pukeuduin, keitin espresson ja kirjoitin aamusivut. Mietin, määrittelenkö itseni tosiaan niin paljon omien töideni ja opiskelujeni kautta. Kyllä. Aika surullista. Muistutin olevani edelleen se sama ihminen kuin ennen illan viestiä.

Tämän uudelleenvirittäytymisen jälkeen olin valmis ottamaan uusintamatsin mörön kanssa. Ensin huristinsuristin vahvistavan rakkausjuoman.

Itserakkaussmuuti

1,5 dl puolukoita
1 pieni banaani
1 rkl macaa
2 rkl hamppuproteiinia
1 rkl chia-siemeniä
2 tl msm -jauhetta
vajaa rkl bee pollenia
1 rkl spirulinaa
0,5 rkl chlorellaa
1 rkl hunajaa

pari desiä vettä

Hurisuta rauhassa pitkään. Tuloksena vajaa viisi desiä metsänväristä villin, raikkaan makuista rakkautta.

Mörkö odotti sähköpostissa aivan rauhassa, aivan kuin ei olisi kymmenen tuntia takaperin järkyttänyt mielenrauhaani mitenkään. Laitoin musat kovemmalle. Siemailin smuutia. Kirjoitin ranskalaisin viivoin jokaisen parannusehdotuksen paperille. Niitä tuli yhdeksän. Aika paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Suurin osa asioista oli lisäksi sellaisia, joista olin ihan itse ohjaajalleni sanonut tai joihin olin erikseen pyytänyt apua.

Ohjeiden (ne tosiaan taisivat olla ohjeita, eivätkä moitteita) lopuksi oli vielä lisäys, että kaikkea sanottua ei tietenkään kannata ottaa tarkasteluun, vaan valita, mitä painotan. Jos jossain joskus järjestetään ylireagoinnin maailmanmestaruuskisat, ilmoittaudun mukaan!

Nyt kun katson ohjaajan viestiä, ei loppulause tunnukaan vittuilulta kuten vielä illalla vaan kannustavalta ohjeelta loppukiriin.

Älä ole huolissasi - tästä on hyvä jatkaa!

Rakkautta. Tästä on hyvä jatkaa!

Mikämikämaa - Mun Intia

Tämä postaus tulee lukea ylläolevan musiikin pauhatessa taustalla. Biisi on elokuvasta, jonka ostin edellisellä intianmatkalla 2008. Olen katsonut elokuvan niin monta kertaa että osaan sen kohta ulkoa. Uskomatonta, että matkasta on jo niin pitkään.

Kaipaan Intiaan paljon ja usein. Nyt vaelletaan syvälle hihhulimetsään, että varokaa vain herkkänahkaisimmat lukijat. Minun ja Intian suhteessa on jotain sellaista, mitä en osaa selittää. Joku sanoisi, että olen ollut sieltä aiemmin. Oma suhtautumiseni sielunvaellukseen on liian neutraali, että osaisin ajatella asiaa siltä kannalta, mutta jokin minussa toimii eri tavalla Intiassa.

Kun lentokoneen ovet aukeavat ja kuuma, tuoksuva ilma lyö kasvoille, hengitän syvään ja olen niin kokonaisvaltaisesti siinä, etten ole kokenut vastaava missään muualla. Maailma on täynnä kauniita, rakkaita paikkoja, joihin olen kiintynyt. Intian kohdalla kyse on kuitenkin jostain muusta. Vaikka nyt kirjoitan tästä "jostain muusta", en koe tarvetta määritellä sitä. Se ei ole tunne eikä mielentila vaan jotain isompaa ja määritelmiltä karkaavaa, samaan aikaan henkilökohtaisinta ikinä ja tavallaan kuitenkin minusta riippumatonta.

Minä jotenkin loksahdan Intiaan. Nyrjähdän paikoilleni. Kaiken sen metelin, ihmisten, värien, tuoksujen, hajujen, makujen, autojen, eläinten, huutojen, kuumuuden, moskan ja kauneuden keskellä minulla on rauha. Olen ja hengitän, flipflopit tallaavat tomuista maata miljoonien muiden samanlaisten kanssa. Olen turisti ja muukalainen ja kuitenkin jotenkin... Yritän välttää sanomasta, että olen kotona, sillä koti on aivan toinen juttu, toisen postauksen juttu. Multa puuttuu kokonaan sopeutumisvaihe Intiassa. Olen jo sopeutunut. Osittain olen koko ajan siellä.

Kotona ja maailmalla, kannan Intiaa mukanani. Fyysisesti päivittäisenä bindinä otsassa, aika usein salvarkamina huivi hulmuten, olohuoneessa suitsukkeiden savukiekuroina, työpöydällä Ganesh-puuveistoksena, lattialla nautittuina dahl-illallisina, enkä ole koskaan kovin kaukana Intiasta. Viime viikkoina uusi, rakas ystävä, jonka kanssa olen yllättäen ja ilokseni viettänyt tosi paljon aikaa, on esitellyt mua ihmisille hinduna, mikä on kikatuttavaa, hurmaavaa, hyvä tapa aloittaa keskusteluja, mutta myös sinänsä totta, että luterilaisuudetani huolimatta, oma jumalakäsitykseni on hyvin lähellä hindulaista panteismia.

Sivupolku: Panteismi tarkoittaa, että jumalan uskotaan olevan kaikessa olevaisessa. Hindulaisuudessa kaikki kumpuaa Brahmanista, maailman sielusta. Kaikki lähtee Brahmanista ja palaa lopulta Brahmaniin eikä oikeastaan loppujen lopuksi eroa siitä missään vaiheessa, sillä Brahman on kaikki ja kaikki sen ilmentymää (myös lukuisat jumalat). Kristittynä en osaa uskoa Jumalaan erillisenä olentona pyörittämässä luomakuntaa. Ajattelen, että me, ja kaikki on olemassa Jumalassa.

On totta, että on helpompaa pysähtyä ja hellittää ja vaikka mitä, kun on lomalla ulkomailla, mutta (kylläpä nyt hoen tätä), Intia on eri asia. Olen ollut monilla lomamatkoilla, joista olen nauttinut ja irrottautunut arjesta, pysähtynyt itseni ja maailman ääreen ja kaikkea sitä. Intiassa kyse ei ole kuitenkaan pelkästään mielihyvästä ja lomasta. Intiassa olen jonkin äärellä, joka hengittää mun lävitseni, jonkin, jota minä en valitse.

Nyt löysin sanan. Kyse on rytmistä. Intian rytmi on mun rytmi.

En tiennyt, mitä aion kirjoittaa, kun avasin alustan. Oikolukiessa sen huomaa piinallisen hyvin, mutta jätän tämän kuitenkin juuri näin. Palaan Intia-aiheisiin varmasti. Jäsennellymmin ja käytännöllisemmistä näkökulmista. Kolmen kuukauden kuluttua olen ollut Keralassa päivän tai kaksi. Saan hengittää Intiaa tyttäreni ja puolisoni kanssa kokonaisen kuukauden kunnes palaamme jouluksi kotiin. Matkasuunnitelmissa ovat kevyet kantamukset, kaksi ensimmäistä yötä hotellissa varattuna ja sen jälkeen 30 täysin määrittelemätöntä päivää rytmittämään kulkua sinne, minne oikealta tuntuu.

Sinun rytmistäsi olen kiinnostunut myös. Mikä lävistää sinut?

Tämä siunattu elämä ja yöpala

Olen palanut elämäni aikana loppuun muutaman kerran. Se on aika paljon siihen nähden että olen vasta täyttänyt 27.

Ajattelin aikaisemmin, että minussa on jotain mätää. Että se joku mätä pitää paikallistaa ja korjata ja sitten en roiku burnoutin rajalla elämässä väkisin kiinni. Sitten kun minut on korjattu, osaan elää omaa elämääni kuten ihmisten kuuluu elämäänsä elellä. Siis suorittaa tietyt asiat tietyssä järjestyksessä tiettyyn aikaan ja ehkä mielummin vähän nopeammin vielä.

Kun olin 22-vuotias, elämäni näytti tältä:

Opiskelin yliopistossa luokanopettajaksi. Sain hyviä arvosanoja ja ystäviä. Tein paljon töitä erään koulutusalan yrityksen toimistolla. Me nuoret työntekijät nauroimme paljon ja joimme paljon kahvia. Valmensin ensimmäistä (mutten tietenkään viimeistä) kevättä tulevia luokanopettajia tiukkoihin pääsykokeisiin. Join paljon energiajuomia. Näytin aika söpöltä jakkupuvussa ja korkkareissa. Tienasin ihan kivasti. Olin naimisissa kauniin ruskeasilmäisen pojan kanssa. Ostettiin oma asunto. Jumppasin yliopistoliikunnan tunneilla ja salilla. Saatiin toinen kissa. Harrastin näyttelemistä.

Samaan aikaan elämäni näytti tältä:

Hengittäminen oli usein vaikeaa. Sain paniikkikohtauksia melko säännöllisesti. Yhden tosi nolon sain ylitöissä työkaverin edessä. En tullut millään raskaaksi. Ravasin verikokeissa. Gynekologi ihmetteli, minä ihmettelin, mies ihmetteli. Raivosin ja itkin. Kyyhötin usein peloissani jossain: sängyllä, lattialla, pöydän ääressä, sohvalla, vessan lattialla... Lopetin näyttelemisen. Eristäydyin. Perheelle esitin omaa iloista itseäni. Miestä rakastin, mutta inhosin, koska hän ei osannut käyttäytyä oikein. Ongelmana oli vain se, ettei minua kohtaan voinut käyttäytyä oikein. Ei sellaista ihmistä voi oikein ymmärtää, joka valitsee olla ymmärtämättä itseään.

Kaikista ylläkirjoitetuista kokemuksista olen kiitollinen. Ilman niitä ja muita vastaavia, olisin ihan jossain muualla juuri nyt. Sen sijaan olen nyt sopivan tyytyväisessä paikassa. Tarkalleen ottaen olohuoneen sohvalla. Kolmevuotias ihme tuhisee omassa huoneessaan.

Mistä oikeastaan olen kiitollinen, kun ajattelen noita aikoja?

Ystävistä, kavereista, tuttavista. Ihmisistä, joihin olen suorittaessani törmännyt ja joista osa on jäänyt elämääni.
Kontakteista. Tyypeistä, joiden avulla olen päässyt uusissa jutuissa eteenpäin.
Kokemuksesta. Osaan varoa. En herää 60-vuotiaana huomaamaan, että olen elänyt jonkun muun elämää.
Varoitusmerkeistä. Osaan ottaa itseni kiinni, kun mieli on lipsumassa masennukseen ja ahdistukseen.
Uskosta. Tiedän, että syvemmästäkin kuopasta pääsee ylös, kun viitsii kammeta.
Unelmista. Tiedän aika hyvin, mitä haluan ja mitä en.

Taipumukseni masennukseen ja ahdistukseen ovat vauhtisokeuden ohella elämäni suuria siunauksia. En olisi pohtinut elämääni niin syvällisesti ilman niitä. En olisi selvittänyt, mitä todella haluan enkä olisi puoliksikaan niin rohkea kuin nyt. Uskallan tehdä myös asioita, jotka voivat mennä pieleen ja joista osa ihan varmasti menee pieleen. Mutta entäs sitten?

Elämäni ei ole ulospäin järin hohdokasta. Sisältäpäin katsottuna se on sitä vain silloin tällöin. Mutta elämäni on täynnä kiitollisuutta joka päivä. Se on täynnä niitä asioita, jotka olen tietoisesti sinne valinnut. Yllättävät käänteet ja kurjat takaiskut tuntuvat ylitettävän kokoisilta, eivät musertavilta järkäleiltä. ...ainakaan jälkikäteen :)

Tämä kirjoitus on kokeilu hypätä vähän yli rajojen tämän blogin aihepiiristä. ...ehkäpä päädyn hieman laajentamaan ilman reseptiä!

Vähän ruoka-asiaa myös, koska syöminen on kuitenkin kivointa. Pieni yöpala syntyy helposti ja nopeasti.

Seesamdippi



n. 1/2 dl seesaminsiemeniä
3 rkl oliiviöljyä
3 rkl kookosöljyä
paljon suolaa
1 tl jotain melko vahvaa maustetta. Minä käytin green masalaa.

Sekoita ja dippaa jotain, mistä tykkäät. Toimii vaikkapa varsisellerin kanssa.

Raaka sadonkorjuulounas

Olen laiminlyönyt itseäni viime aikoina räikeästi. Vanhaan malliin olen päästänyt syysstressin iskemään lujaa. Elämä ei näytä ihanteelliselta ja siksi säälin itseäni lujaa ja unohdan perustarpeeni muun tekemisen alle. Se on näkynyt paitsi heikompana syömisenä, myös valitettavana sairasteluna ja kaikenlaisena fyysisenä oireiluna.

Tehkää siis kuten minä sanon (ja tästä päivästä eteenpäin myös teen) ja pitäkää itsestänne erikoisen hyvää huolta varsinkin silloin, kun muu elämä ei paijaa ja helli.

Viikonlopun lepäsin mökillä ja nappasin sieltä äidin kasvimaalta mukaani kaikenlaista. Tämän päivän itsehoitolounas koostuu puhtaasti itse kasvatetuista vihreistä. Voin luvata, että lopputulos maistuu vihreältä toisin kuin edellisen postauksen reseptit.

Sadonkorjuusmoothie

2 kourallista pinaattia
2 isoa lehteä lehtikaalia
3 talviomenaa kuorineen
10 cm pätkä lihavaa kesäkurpitsaa kuorittuna
kourallinen puolukoita
pari tl hunajaa
hyppysellinen ruususuolaa
hyppysellinen cayennepippuria
vettä mökkilähteeltä

Blendaa hyvin ja pitkään.

Nauti hitaasti. Älä tee samalla gradua.

Olet itse oman onnellisuutesi lähde. Älä etsi onnea muista ennen kuin osaat huolehtia itsestäsi. Smoothie on hyvä alku ;)