Tämä siunattu elämä ja yöpala

Olen palanut elämäni aikana loppuun muutaman kerran. Se on aika paljon siihen nähden että olen vasta täyttänyt 27.

Ajattelin aikaisemmin, että minussa on jotain mätää. Että se joku mätä pitää paikallistaa ja korjata ja sitten en roiku burnoutin rajalla elämässä väkisin kiinni. Sitten kun minut on korjattu, osaan elää omaa elämääni kuten ihmisten kuuluu elämäänsä elellä. Siis suorittaa tietyt asiat tietyssä järjestyksessä tiettyyn aikaan ja ehkä mielummin vähän nopeammin vielä.

Kun olin 22-vuotias, elämäni näytti tältä:

Opiskelin yliopistossa luokanopettajaksi. Sain hyviä arvosanoja ja ystäviä. Tein paljon töitä erään koulutusalan yrityksen toimistolla. Me nuoret työntekijät nauroimme paljon ja joimme paljon kahvia. Valmensin ensimmäistä (mutten tietenkään viimeistä) kevättä tulevia luokanopettajia tiukkoihin pääsykokeisiin. Join paljon energiajuomia. Näytin aika söpöltä jakkupuvussa ja korkkareissa. Tienasin ihan kivasti. Olin naimisissa kauniin ruskeasilmäisen pojan kanssa. Ostettiin oma asunto. Jumppasin yliopistoliikunnan tunneilla ja salilla. Saatiin toinen kissa. Harrastin näyttelemistä.

Samaan aikaan elämäni näytti tältä:

Hengittäminen oli usein vaikeaa. Sain paniikkikohtauksia melko säännöllisesti. Yhden tosi nolon sain ylitöissä työkaverin edessä. En tullut millään raskaaksi. Ravasin verikokeissa. Gynekologi ihmetteli, minä ihmettelin, mies ihmetteli. Raivosin ja itkin. Kyyhötin usein peloissani jossain: sängyllä, lattialla, pöydän ääressä, sohvalla, vessan lattialla... Lopetin näyttelemisen. Eristäydyin. Perheelle esitin omaa iloista itseäni. Miestä rakastin, mutta inhosin, koska hän ei osannut käyttäytyä oikein. Ongelmana oli vain se, ettei minua kohtaan voinut käyttäytyä oikein. Ei sellaista ihmistä voi oikein ymmärtää, joka valitsee olla ymmärtämättä itseään.

Kaikista ylläkirjoitetuista kokemuksista olen kiitollinen. Ilman niitä ja muita vastaavia, olisin ihan jossain muualla juuri nyt. Sen sijaan olen nyt sopivan tyytyväisessä paikassa. Tarkalleen ottaen olohuoneen sohvalla. Kolmevuotias ihme tuhisee omassa huoneessaan.

Mistä oikeastaan olen kiitollinen, kun ajattelen noita aikoja?

Ystävistä, kavereista, tuttavista. Ihmisistä, joihin olen suorittaessani törmännyt ja joista osa on jäänyt elämääni.
Kontakteista. Tyypeistä, joiden avulla olen päässyt uusissa jutuissa eteenpäin.
Kokemuksesta. Osaan varoa. En herää 60-vuotiaana huomaamaan, että olen elänyt jonkun muun elämää.
Varoitusmerkeistä. Osaan ottaa itseni kiinni, kun mieli on lipsumassa masennukseen ja ahdistukseen.
Uskosta. Tiedän, että syvemmästäkin kuopasta pääsee ylös, kun viitsii kammeta.
Unelmista. Tiedän aika hyvin, mitä haluan ja mitä en.

Taipumukseni masennukseen ja ahdistukseen ovat vauhtisokeuden ohella elämäni suuria siunauksia. En olisi pohtinut elämääni niin syvällisesti ilman niitä. En olisi selvittänyt, mitä todella haluan enkä olisi puoliksikaan niin rohkea kuin nyt. Uskallan tehdä myös asioita, jotka voivat mennä pieleen ja joista osa ihan varmasti menee pieleen. Mutta entäs sitten?

Elämäni ei ole ulospäin järin hohdokasta. Sisältäpäin katsottuna se on sitä vain silloin tällöin. Mutta elämäni on täynnä kiitollisuutta joka päivä. Se on täynnä niitä asioita, jotka olen tietoisesti sinne valinnut. Yllättävät käänteet ja kurjat takaiskut tuntuvat ylitettävän kokoisilta, eivät musertavilta järkäleiltä. ...ainakaan jälkikäteen :)

Tämä kirjoitus on kokeilu hypätä vähän yli rajojen tämän blogin aihepiiristä. ...ehkäpä päädyn hieman laajentamaan ilman reseptiä!

Vähän ruoka-asiaa myös, koska syöminen on kuitenkin kivointa. Pieni yöpala syntyy helposti ja nopeasti.

Seesamdippi



n. 1/2 dl seesaminsiemeniä
3 rkl oliiviöljyä
3 rkl kookosöljyä
paljon suolaa
1 tl jotain melko vahvaa maustetta. Minä käytin green masalaa.

Sekoita ja dippaa jotain, mistä tykkäät. Toimii vaikkapa varsisellerin kanssa.