Saat mennä

Kun meditoin (tai ohjaan meditaatiota), annan ajatusten ja tunteiden tulla sellaisenaan, en yritä hillitä tai torjua niitä vaan toimin tarkkailijana. Tarkkailijana en arvota niitä. Tunteeni ja ajatukseni ovat mitä ovat, ne eivät ole hyviä tai pahoja, typeriä tai järkeviä. Huomaan, että juuri siinä hetkessä ne ovat tarpeettomia, voin päästää niistä irti ja sanon mielessäni "saat mennä". Tällä tavalla pääsen pysähtymään hetkeen ja menneisyys ja tulevaisuus menettävät merkityksensä. Meditointi on helppo tapa saada omaan päähän ja sieluun rauhaa ja järjestystä. Nyt en kuitenkaan ole kirjoittamassa meditaatiosta vaan rakentamassa näppärää aasinsiltaa yhden suosikkiaiheeni, luopumisen, pariin.

Olen opetellut luopumista jo vaikka kuinka pitkään. Asioiden yksinkertaistaminen ja ylimääräisestä kamasta luopuminen herättävät minussa lähinnä positiivisia tunteita. Onhan se kuitenkin hankalaa.

Olen tavaroiden kanssa päässyt aika jouhevaan rytmiin, kun vuosia sitten ensimmäistä kertaa ymmärsin, ettei kaikkea ole ihan pakko säilöä pahan päivän varalle ja "sitten joskus" käytettäväksi. Muistotkaan eivät katoa, vaikka ihan jokaista menneisyyden ja nykyisyyden rakkailta saatua korua ja purnukkaa ei säästäisikään. Pari kertaa vuodessa saan vimman käydä läpi kaappeja ja laatikoita ja luovun ilman suuria ponnistuksia vanhasta kamasta, jota en enää käytä ja josta voisi jollekulle olla jotain hyötyä.

Pari päivää sitten ystävä lainasi minulta laukkua, katsoi hyllyä, jossa laukut olivat ja muisteli menneitä: "Onks tässä sun kaikki laukut nykyään? Mä muistan, kun joka paikka oli täynnä kaikenlaisia laukkuja ja silti niitä tuli lisää ja lisää!" Niin muistan minäkin. Jotenkin haaleasti ja kaukaisesti tosin. Siinä missä ennen nautin kirppiksien kiertämisestä ja vaate-kenkä-laukkusäkkien kantamisesta kotiin, nautin nyt siitä, että näen kaikki laukkuni yhdellä silmäyksellä ja kotona on tyhjiä nurkkia tavarakekojen sijaan.

Myöskään siivoaminen ei ole suosikkipuuhaani ja mitä enemmän tavaraa ympärilläni on, sitä enemmän on siivottavaa. Lisäksi imuriin tarttuminen on vähemmän ahdistavaa silloin, kun lattiat ovat valmiiksi ainakin suunnilleen tyhjillään eikä tarvitse käyttää enemmän aikaa lattian etsimiseen kuin itse imurointiin (muistutus itselle: imuroi tänään).

Luopuminen on sitä helpompaa, mitä enemmän sitä tekee. Olen opetellut luopumaan ostoshetkellä tavaroista. Tässä säästää mukavasti sekä luontoa että rahaa. Otan kaupassa karkkipussin käteen, lähden kassalle, käännyn ja pistän pussin takaisin hyllyyn. Kokeile, tulee melkein yhtä hyvä fiilis kuin meditaatiosta.

Olemme tänään lapsen kanssa käyneet läpi tämän omaa huonetta. Huomanneet, että kaikki pehmolelut eivät mahdu pehmoleluille tarkoitettuun lelulaatikkoon ja luopuneet siksi muovipussillisesta tavaraa. Perusteellinen huoneen siivous tehdään meillä niin, että lapsi saa ensin päättää kivaa tekemistä, jota sitten rytmitetään siivoilun kanssa. Tänään oltiin ensin pihalla pari tuntia ja kun tultiin sisään kuulin kysymyksen joka sitten lopulta sai mut tämän tekstin kimppuun.


Tapaus kitara

"Äiti, saanko mä soittaa kitaraa?"

No tottahan toki saa. Otettiin kitara sohvalle, lapsi rämpytteli sitä kymmenisen minuuttia, sitten käytiin siivoamassa yksi laatikko tai hylly huoneessa (säilytetään vai luovutaan -menetelmällä) ja tultiin takaisin.

Itse en ole ainakaan kahteen vuoteen valinnut ottaa kitaraa esiin. Se on se lelu, jolla en ikinä leiki. Paljon ennemmin kirjoitan, luen, katson leffaa tai vaikka käyn kaappeja läpi. Minä en soita sitä kitaraa ikinä. En enää edes osaa kuin kaksi sointua. Ostin kitaran edullisesti kun ajattelin, että olisi tosi kivaa osata työssä säestää lapsia (opiskelin silloin luokanopettajaksi). Muutenkin, kitaran soittaminen ois makeeta, jotenkin. Opettelin sointuja ihan villinä, soitin helppoja biisejä toivelaulukirjoista ja opettelin lisää. Näin jatkui ehkä pari viikkoa ja sen jälkeen kaivoin soittimen esiin ihan tosi silloin tällöin, jos vaikka olin menossa sijaistamaan musiikintuntia.

Huomaan nyt, että kitara vie tilaa. Ei pelkkää fyysistä tilaa työhuoneen nurkassa vaan myös henkistä tilaa. Kun mä siivoan, mun täytyy nostaa se ylös tai siivota sen ympäriltä ja samaan aikaan käsitellä tai jättää käsittelemättä ne ajatukset ja tunteet, jotka soittimeen ja sen käyttämättömyyteen liittyy. Mun on aika sanoa kitaralle "saat mennä" ja tehdä tilaa niille asioille, joita teen oikeasti mielelläni. Huomaan kirjoittavani kitarasta tosi mielelläni sen soittamisen sijaan!

Mitäs sitten, jos joskus mulle tulee hirveä himo opetella ne kaikki soinnut uudestaan? Jos mä ihan kamalasti haluan alkaa harrastaa kitaransoittoa? Epäilen suuresti, että näin ikinä tapahtuisi, mutta mulla on aina mahdollisuus säästää sen verran rahaa, että voin täyttää tämän toiveeni uudelleen. Voin jättää parin kuukauden superfoodit ostamatta, jos koen kitaran NIIN tärkeäksi. Siihen asti olen joka kerta kiitollinen, kun työhuoneessakin on edes yksi tyhjä nurkka.


Kuinka monta ihmistä sä olet?

Viime aikoina olen ottanut pelottavan ison oppimisaskeleen luopumispolulla, jota nyt treenaan varovaisesti. Olen alkanut luopua odotuksista itseäni kohtaan. Olenhan tehnyt sitä aiemminkin. Olen opetellut kuuntelemaan omaa tahtoani sen sijaan että miettisin, miten "kuuluu" elää. Nyt, kun aika hyvin uskallan olla minä ja seison omien valintojeni takana, huomaan että niistä ihanistakin asioista kannattaa luopua jos niitä on liikaa. Kun vuosia sitten ymmärsin, että sata ihanaa mekkoa ei oikeastaan tuota enää sen enempää iloa kuin kymmenen ihanaa mekkoa, alan varovasti huomata, että kymmenen ihanaa tekemistä saattaa tuottaa jopa enemmän iloa kuin sata.

Keväällä, kun olin mukana ihan kaikessa, missä ihminen ehtii olla mukana, tapasin paljon uusia ihmisiä, joiden kanssa tietenkin tutustuessa puhutaan siitä, mitä kukakin tekee. Kun riittävän monta kertaa kuulee itsensä kertovan, että mä opiskelen teatteria ja teen samalla yliopisto-opintoja loppuun, näyttelen tässä näytelmässä ja ohjaan tota toista, mulla on yritys, jonka töitä teen ja lisäksi mä opetan lukiossa teatteria ja ai niin, mulla on pieni lapsi... niin sitä alkaa itsekin tajuta, että jonkin verranhan tässä tulee tehtyä asioita päällekkäin. Kaikkea tota mä rakastan sydämestäni. Mun keväässä oli aivan ihania asioita toinen toisensa päällä ja perässä ja lomittain... Siksi varmaan jaksoinkin taas yhden täyteenpakatun kevään. Yksi uusi ihminen, joka oli jonkun projektin tiimoilta jonkun kaverin kaveri, kysyi pysäyttävän kysymyksen "Kuinka monta ihmistä sä olet?"

Niin. Mä todella olen yksi ihminen ja mun ei varmaankaan tarvitse opetella kitaransoittoa nyt tässä ihan lähitulevaisuudessa ainakaan. Olen odottanut, että hoidan hymyssä suin useamman ihmisen hommat ja moittinut itseäni, jos on tehnyt mieli lusmuilla. Lusmuilu on ennen tarkoittanut kohdallani aikaa, joka ei ole sataprosenttisen tehokasta toimintaa. Kaino toiveeni on, että oppisin lusmuilemaan riemuiten ja en olisi ensi kesäloman alussa taas kerran niin kertakaikkisen poikki.

Luovuin itkun kanssa teatterin harrastamisesta. Teen sitä vain nyt työkseni ja opiskelen. Se on elämässäni yksi kaikista tärkeimmistä asioista. Kuitenkin sellainen 20-40 tuntia teatteria viikossa on minulle ihan riittämiin. Lisäksi haluan ehtiä itse välillä katsomoonkin. Joku muu saa nyt hetken näytellä ja ohjata, minä saan juoda väliajalla kahvit.

Toinen vaikea luopuminen oli resurssiopettajan paikka, jota minulle pyytämättä tarjottiin alkavalle lukukaudelle, höysteenä rehtorin karkilta kuulostava lupaus, että saan käyttää omaa erikoisosaamistani (teatteria) työssä niin paljon kuin sielu sietää. Kieltäydyin. Joku muu saa työn, johon jollakulla muulla on aikaa ja minä ehdin tehdä raakaruokaa.

Osaan aika hyvin jo sanoa ei asioille, joita en halua elämääni. Opettelen sanomaan ei myös ihanille ja houkutteleville asioille, jotka ovat liikaa. Onneksi täällä tallustaa muitakin kuin minä. Jokaiselle ihanalle asialle löytyy jossain vaiheessa toteuttaja. Itse keskityn muutamaan asiaan kerrallaan. Pienemmät pinot päässä ovat ihan yhtä tyydyttäviä kuin pienemmät pinot vaatekaapissa. Lähipiiri saa kernaasti muistuttaa mua tästä, kun seuraavan kerran pauhaan jännästä työtarjouksesta tai kitarasta tai hingun johonkin luottamustehtävään.

Teen gradua. En tee sitä enää pelkästään satunnaisina vapaahetkinä, vaan kalenterissani on ihan kokonaisia päiviä otsikolla "tee gradua". Ja jos käy niin hyvin, että sellaisen päivän viettää maalaismaisemissa, eikä liika tavara ja liika tekeminen paina hartioita, voi tietokoneen ja analyysiaineiston siirtää siihen kaikista innostavimpaan paikkaan.

Menen nyt viemään sen kitaran kellariin.

Luopumisen riemua kaikille!